Gran Torino

Viime viikolla katsoimme miehen kanssa Clint Eastwoodin uusimman mestariteoksen, Gran Torinon. Uskomattoman roolityön ja ohjaustyön tekevä Eastwood yllätti jälleen ammattitaidollaan. Tarina kertoo vanhasta sotaveteraanista, joka vaimonsa kuoleman jälkeen jää yksin asumaan taloonsa, joka sattuu olemaan pahamaineisella jengien valloittamalla asuinalueella. Miehen naapuriin muuttaa uusi, aasialainen perhe, jota vanha rasistinen mies ei suvaitse aluksi ollenkaan. Elokuvan juoni pitää katsojansa otteessaan todella tiukasti, mikä saa elokuvan tuntumaan melkein liian lyhyeltä. Clintin roolihahmo on niin loistavasti kirjoitettu ja toteutettu, hauska, kovaluontoinen mutta silti niin sympaattinen Korean sodan veteraani Walt Kowalski, josta tulee auttamatta mieleen kaikki vanhat Eastwood-roolihahmot elovista Dirty Harry, The Good The Bad And The Ugly ja Unforgiven. Elokuva on kuin tribuutti miehen elokuvauralle ja kaikille noille loistaville roolihahmoille. Tämä elokuva tulee jättämään Hollywoodin historiaan pysyvän leiman. Naispuolisten katsojien kannattaa varata viereen nessupaketti, sillä niin hyvin tehdystä ja sydäntä särkevästä draamasta on kyse. Ehdottomasti paras tänä vuonna näkemäni elokuva. Clint has done it again.

Tänä iltana (vaikka vapaa-päivääni vietänkin) joudun raahaamaan itseni töihin inventaarioon kolmeksi tunniksi. Onneksi pomo on sentään luvannut tilata meille pizzaa, saan sentään ilmaisen illallisen tuostakin vaivasta. Mutta mielummin olisin kyllä viettänyt "vapaapäiväni" kotona ihan omassa rauhassani. Tällä viikolla tulee olemaan aika haikeat tunnelmat töissä, hyvän ystäväni lähdön takia. Mutta ei tässä toivottavasti kauaa tarvitse minunkaan enää kärvistellä. Muutamaa paikkaa olen hakenut netin kautta ja nyt ei muuta kuin kärsivällisesti odottamaan puhelinsoittoja... Hauskaa viikkoa kaikille ja Suomeen vielä myöhästyneet juhannusterveiset!

Ensimmäinen askel on aina se vaikein...

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja sain viimein haettua kopioita ansioluettelostani läheisestä nettikahvilasta. Siitä sitten ei muuta kuin ovelta ovelle kiertämään ja kyselemään töitä. Omasta kokemuksesta juuri tämä on paras mahdollinen tapa saada työpaikka ja saada aikaan positiivinen ensivaikutelma. Aika monesta paikasta sain hieman toivoakin, vaikka suurin osa ei ollutkaan etsimässä tällä hetkellä uusia työntekijöitä. Nyt ei muuta kuin odottelemaan mahdollisia haastatteluja. Jännittää hieman, mutta hyvällä tavalla. Erityisesti haluaisin työskennellä tällä hetkellä joko vaate- tai musiikki-liikkeissä, tai jonkinlaisesssa sisustus/taideliikkeessä. Jonkinlaista luovuutta vaativa työ olisi minulle ihanteellinen. Eräässä hyvin Wellington-tyyppisessä särmikkäässä koruliikkessä kävin myös, ja sieltä toivottavasti tulee haastattelu kolmen viikon päästä. Siellä saisi päivät pitkät myydä ja tehdä itse koruja, miljoonista eri helmistä, kivistä, yms. tarvikkeista. Voisiko parempaa työtä ollakaan??? Rakastan tehdä kaikenlaista käsilläni ja päästää luovuuteni valloilleen, joten varmasti viihtyisin tuossa työssä hyvin.

En ole hirveän huolissani työpaikan saamisesta tällä hetkellä, koska aikaahan minulla on kun tuo nykyinen työpaikkakin on turvattu ainakin toistaiseksi. Ja ansioluetteloni on harvinaisen hyvä juuri asiakaspalvelun ja kaupanalan töiden kannalta. Olen nimittäin 15-vuotiaasta asti ollut kaupan alalla töissä. Kyllä se vielä tästä. Tuntuu hyvältä saada jotain tehtyä asian eteen ja aloittaa hyvissä ajoin tuo työn hakeminen, koska sen oikean paikan löytämiseen saattaa mennä kuukausi jos toinenkin. Eikä muuten vieläkään tee mieli yhtään palata hiusalan töihin, siitä kun ei saa muuta aikaiseksi kuin liikaa stressiä ja ehkä hyvällä lykyllä astman oireet takaisin.

Viikonloppu oli ihanan rento ja rauhallinen. Tosin perjantaina tuli käytyä ulkona aiheuttamassa pahennusta, mutta lauantai-ilta, sunnuntai ja maanantai menivät mukavasti kotona rentoutuen. (HUOM! Seuraa elokuva-spoilereita!) Katsoimme miehen kanssa elokuvan "Marley & Me", jonka erehdyin luulemaan komediaksi, mutta selvisikin n. tunti elokuvan katsomisen jälkeen että kyseessä on kova, sydäntä riipivä draama. Elokuvan pääosassa esiintyy tuhma labradorin noutaja Marley, joka elokuvan myötä muuttaa eri tavalla omistajiensa elämää ja lopuksi Marley sitten joudutaan nukuttamaan vanhan iän tuomien vaivojen myötä. Itseä, vasta oman vanhan kultaisen noutajan Tinon menettäneenä, tämä elokuva kouraisi vähän turhankin läheltä ja sai minut sitten itkemään silmäni pihalle ja takertumaan vieressä istuvaan mieheen kuin hukkuva oljenkorteen. En todellakaan suosittele elokuvaa perheelleni tai kellekään kuka on lähiaikoina menettänyt parhaan eläinystävänsä. Melkein pisti vihaksi koko elokuva, koska kannen ja trailerin perusteella olin valmistunut nauramaan ja viihtymään hassun komedian parissa. Voi kuinka väärässä olinkaan. Elokuva sinänsä ei saanut minua kummasti syttymään, suurin syy siihen ehkä päähenkilöiden väliltä puuttunut kemia (Jennifer Aniston & Owen Wilson). Marley-koira ja lukuisat häntä näytelleet koirat olivat elokuvan parasta antia.

Tässä vielä kuva miehen minulle ostaneista tohveleista jotka ovat nyt toimineet jalkojen lämmittäjinä kotona rentoutuessa... Hassua, lapsena omistin nimittäin nämä aivan samaiset tohvelit;

(ps. ei muuten uskoisi että otin tämän kuvan kännykälläni... On se nykyteknologia sitten ihmeellistä!)

Aaaargh.

Aurinko nousee Wellingtonin ylle, sitä seurailen tässä töihin lähtiessä. Mieli on vähän sekava, eilisen illan kaverin läksiäisjuhlien jäljiltä olo on väsynyt, mutta onnellinen, mutta myös eilisen työpäivän jäljiltä stressaantunut. Kaveri lähti Lontooseen tyttöystävänsä luokse ja kateellisena mietin miten ihana olisi päästä pois arjen ahdistavuudesta ja olla taas lentokoneessa, intoa täynnä, lomalle menossa. Päivän kysymys ja aihe; Miksi ihmiset ovat niin epärehellisiä ja arvaamattomia? Timjamiina-blogissa kyseltiin samaa. Olen kurkkuani myöten täynnä kaikkea sitä dramatiikkaa jota töissä joutuu naisten välillä todistamaan. Todellista ihmisten selkien puukotusta, takin kääntämistä ja mustamaalausta. Onneksi itse olen onnistunut pitämään pääni alhaalla ja suht koht välttynyt pahimmilta konflikteilta. Ehkä siksi etten harrasta juoruilua tai että olen lojaali ihmisille joille olen näin luvannut olevani. Joskus tuntuu kuin olisi takaisin ala-asteella. Aikuiset naiset käyttäytyvät kuin pahaiset pikkukakarat. Nyt viime viikon aikana tilanne on päässyt täysin käsistä ja lähes joka päivä joku on ollut kyynelissä taukotilassa. Härregyyd. Olen aivan valmis vaihtamaan maisemaa, ja työkavereita ja toivottavasti pystyn lähtemään ajoissa ennenkuin stressi saa minustakin otteensa. Eli ei muuta kuin metsästämään uutta paikkaa. Ja vaihteluhan tekee gutaa, eikö? :)
Päivän piristykseksi vähän musiikkia... Tämä saa aina hymyilemään kun elämä potkii päähän!

http://www.youtube.com/watch?v=fTMqPTIbvzI

En näköjään saa videota tähän liitettyä mutta linkki riittääköön.

(... ja lisäyksenä, jo pelkästään Ben Harperin kuvan katsominen auttaa pahimpaakin vitutukseen... ;D )

Vaimoke

Viime kuun lopulla meillä tuli miehen kanssa täyteen ennätykselliset kaksi vuotta naimisissa oloa. Ja onnellisia ja rakastuneita vielä ollaan, ajatella. Taidetaan olla jonkinlainen urbaani legenda. Päivää juhlistettiin kliseisesti illallisella lempiravintolassamme, joka sattuu olemaan hyvin aito ja lämminhenkinen italialainen ravintola, napolilaisine kokkeineen. Jopa tarjoilijamme oli aito italialainen ja aksentti sen verran vaikeaselkoista, ettei meinannut "tonight's special"seista saada mitään selvää. Siitä todella tuli mieleen matka Italiaan vuosia sitten ja paikallisten heikohkon englannin kielen kanssa vääntäminen. Kynttilän valossa istuimme ikkunan vieressä ja tuijottelimme rakastuneesti toisiamme. Jos olisin nähnyt meidän näköisen pariskunnan jossain muualla, olisin varmaan heittänyt laattaa. Mutta ihana ilta, kaikkine kliseineen. Ulkona riehuva myrsky, kynttilän valossa syöminen, Frank Sinatran musiikki, herkullinen pasta ja mansikkajuustokakku jälkiruuaksi... Voi että. :) Aivan kuin olisin elänyt illan Meg Ryan elokuvassa.

Seuraavana päivänä paluu todellisuuteen oli kuin moukarin isku. Töissä ilmotettiin että ihmisiä irtisanottaisiin, jälleen kerran. Ja myöhemmin samalla viikolla selvisi että lähdössä olisi yksi parhaista työkavereistani, ja hyvä ystäväni sekä muutama muu tyttö. Oma työpaikka on ainakin toistaiseksi turvassa, mikä on tietenkin lohduttavaa. Mutta tuntuu tämä lama riepottelevan Uutta Seelantiakin, ainakin kaupan alalla on tiukkaa. Asiakkaita ei riitä enää kuin alennusmyyntien aikaan, ja niitähän on joka puodissa, miltei joka ikinen viikko.

Mutta... Jottei nyt menisi aivan tilitykseksi, talven piristykseksi päätimme juhlistaa 2-vuotis hääpäiväämme muutama viikko sitten järjestämällä kekkerit ystävillemme, joka olikin suuri menestys. Noin 20 läheisintä ystäväämme saimme kuin saimmekin tungettua asuntoomme ja ilta jatkui aina aamu-kuuteen asti, kaupunkia yhdessä kahlaten. Mukavana yllätyksenä kaikki olivat maksaneet erään ystävämme lentoliput Sydneystä Wellingtoniin, ja tämä oli meille aivan loistava yllätys, kun kaveri kävelikin ovesta sisään muiden seassa. Lahjoiksi saimme hienon kuvassa olevan pop art-tyylisen maljakon (pojilta) ja itse sain Fazerin sinistä suklaata ihanalta suomalaisystävältäni. :) Ja ulkosuomalaiset tietävät että tuo lahja on kultaakin kalliimpaa. Hauskin ilta ehkä koko Wellingtonissa asumiseni aikana (vaikka itse vietinkin alku-illan keittiössä puuhaten, ja ruokaa olohuoneeseen kantaen) ja oli ihanaa huomata miten monia ihania ihmisiä meillä onkin elämässämme. Ja niinkuin eräs blogiystäväni onkin sanonut omissa kirjoituksissaan... On ihanaa huomata olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. :)

Guns and Roses