Hipit, hurraa!

(Varoitus! Tämä postaus on provosoiva ja se voi aiheuttaa joissakin ihmisissä ärtymystä ja vihaisia tunteita.)

Okei, tämä voi tuntua hieman epäpyhältä kirjoitukselta joistakin, varsinkin viime postaukseni jälkeen jossa hehkutin saamiani syntymäpäivälahjoja. Anyway. Saamilleni lahjoillehan minä en mitään voi, mutta siihen mihin omat rahani laitan, kylläkin. Itkupilli kirjoitteli tuolla maailman materialistisuudesta ja kerskakulutuksesta. Vielä vuosi sitten ajattelin asian toisin, enkä juuri välittänyt ruuasta jota söin, tai vaatteista joita ostin. Mutta jotain tapahtui, ehkä se on uudet ihmiset joita olen tavannut tai elokuvat joita olen viime aikoina katsonut... Tai elämäntyyli täällä ulkomailla. I have seen the light.

Shoppailu, turhan materian haaliminen ja merkkien perässä juokseminen... nykypäivän kirous. Henkilökohtaisesti en ole ikinä ollut merkkivaatteiden perään, suurimman osan vaatteistani ostin henkkamaukalta ja muista ketju-liikkeistä. Nyt, ainut asia joka minulle merkkaa on laatu ja tavaran alkuperä. Kuten tuolla aikaisemmin jo kirjoittelinkin kirppishoppailuni jälkeen; en todellakaan halua antaa yhtään enempää rahaa noille suurille maailmaa pyörittäville yhtiöille ja sieluttomille pukumiehille, jotka huoletta käyttävät lapsi- ja orjatyövoimaa saadakseen tuotteilleen mahdollisimman suuren voiton. En ymmärrä ensinkään tätä nykymaailman ketjuliikkeiden kannatusta ja merkkituotteiden suitsutusta. Gucci, Chanel, Gap, McDonalds, Starbucks, Versace...joka kerta, kun näen ihmisiä suurissa D&G aurinkolaseissaan tai Calvin Klein paidoissaan mietin miten helposti ihminen on aivopestävissä. Tämän tekstin jälkeen saan varmasti paljon hatemailia ja vihaisia kommentteja, mutta tosiasioitahan nämä ovat. Jos ette usko minua, millaisessa jamassa maailmamme on ja millainen ote suurilla yhtiöillä ja erityisesti pankeilla on meihin, katsokaa netistä elokuva Zeitgeist Addendum, ja sen edeltäjä, Zeitgeist The Movie. Lupaan teille, että noiden kahden elokuvan jälkeen ajatusmaailmanne muuttuu, tai ainakin pitäisi muuttua jonkin verran.

Mikä tässä loputtoman tavaran haalimisessa on sitten takana? Jotenkin meihin on iskostettu ajatusmaailma, jossa ihmisen täytyy olla kaunis, trendikäs, rikas ja kuuluisa. Sinun tätyy omistaa ainakin kaksi autoa, iso talo uima-altaineen ja jumalaton karderoobi. Sekö sen onnellisuuden sitten takaa? Maailmamme on niin vääristynyt kaikkine vaatimuksineen, että melkein mieli tekee ottaa ja muuttaa keskelle metsää, asumaan jonnekin kauas koko yhteiskunnastamme. Tyyliin Into the Wild. :) Milloin vihdoin alamme kyseenalaistamaan kaikkea sontaa, jota meille syötetään? Milloin vihdoin alamme ajatella omilla aivoillamme ja käännämme ihmiskunnan kelkan kohti parempaa tulevaisuutta ennenkuin on liian myöhäistä?

Jos hieman enemmän kiinnittäisimme huomiota kaikkeen siihen tavaraan jota ostamme joka päivä, ruokaan jota syömme, kemikaaleihin joita työnnämme kehoomme, ja erityisesti kaiken tämän alkuperään, voisimme elää paljon rikkaamman ja terveellisemmän elämän. Ilman turhaa materialistisen yhteiskunnan painetta. Ja samalla voisimme ehkä pelastaa maailmamme hautautumasta heräteostoksiimme ja kaikkeen muuhun roinaamme, jota käytämme muutaman kerran ja heitämme pois. Minulla, niinkuin meillä kaikilla muillakin, on vielä pitkä tie täydelliseen muutokseen, mutta pienet muutokset vievät jo pitkälle. Ja niinkuin Itkupillikin tuolla kirjoitti, kyllä, tämä on saarna, ja sen tarkoitus on herättää ärtymystä ja mielipiteitä. Nimittäin jos jotain, niin maailmamme tarvitsee enemmän mielipiderikkaita ihmisiä, kyseenalaistamista ja vastarintaa. Kieltäydyn alistumasta yhteiskunnan suurvallan alle, niinkuin meidän kaikkien pitäisi. Just stick it to the man! :)

Tässä vielä ajatuksia herättävän laulun "Society":n lyriikat, elokuvasta Into the Wild (jälleen kerran).

"Oh it's a mystery to me.
We have a greed, with which we have agreed...
and you think you have to want more than you need...
until you have it all, you won't be free.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.

When you want more than you have, you think you need...
and when you think more then you want, your thoughts begin to bleed.
I think I need to find a bigger place...
cause when you have more than you think, you need more space.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.
Society, crazy indeed...
I hope you're not lonely, without me.

There's those thinkin' more or less, less is more,
but if less is more, how you keepin' score?
It means for every point you make, your level drops.
Kinda like you're startin' from the top...
and you can't do that.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.
Society, crazy indeed...
I hope you're not lonely, without me
Society, have mercy on me.
I hope you're not angry, if I disagree.
Society, crazy indeed.
I hope you're not lonely...
without me."

Kritisointia

Okei, tiedän että olen todella jälkijunassa tämän aiheen suhteen. Mutta mitä enemmän olen asiasta puhunut, sitä enemmän se on minua provosoinut kirjoittamaan kunnon arvostelun. Kyseessä on siis "vastikään" ilmestynyt über-chick flick eli tyttöjen leffa "Sex and the City". Ensinnäkin, olen suuri ellen suurin Sex and the City tv-sarjan fani. Olen nähnyt jokaisen jakson lukuisia kertoja, itkenyt ja nauranut sarjan loistavien päähenkilöiden toilailuille (enimmäkseen nauranut) ja noh, mielestäni se on yksi aikamme parhaiten kirjoitetuista komediasarjoista. Lähdin sitten innoissani katsomaan tätä paljon kohuttua elokuvaa, jonka juonipaljastuksia on suojeltu kuin mitäkin valtion salaisuuksia viimeiset kaksi vuotta. Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla, niinkuin kenellä tahansa fanilla. Elokuvaa oltiin jo kuukausitolkulla hehkutettu ja mainostettu joka ikisessä lehdessä, radio- ja tv-ohjelmassa ympäri maailmaa. Päätimme sitten kanadalaisen naapurini Ashleyn kanssa (joka on myös todellinen SATC-die hard-fani) käydä katsomassa elokuva yhdessä poikaystäviemme/aviomiestemme kanssa, koska Ashleyn mielestä elokuva on tarkoitettu katsoa omien tyttökavereiden kanssa, jotka tietenkin meillä molemmilla olivat jääneet kotipuoleen.

Katselin ympärilleni elokuvateatteriin saavuttuamme ja olin melko yllättynyt, valtaosa jonossa seisovista puolialastomista tytöistä olivat hädintuskin 15-kesäisiä. Ja minä kun luulin että itse olin ehkä vähän liian nuori ymmärtämään Carrie Bradshawn monimutkaisia seurustelukuvioita 21-vuotiaana, vaikka tosin olenkin seurannut sarjaa sen ensimmäisestä näyttökerrasta lähtien. Elokuvan alettua olimme Ashleyn kanssa hyvin innoissamme (samaa en voi sanoa partnereistamme, jotka väkipakoin raahasimme mukaamme), puristimme toistemme käsiä kunnes tuttu, tosin turhankin mahtiponttiseksi tuunattu Sex and the City-tunnari pärähti soimaan valkokankaalla. Tätä olimme odottaneet viimeiset neljä vuotta! Lempisarjamme oli vihdoin muunnettu valkokankaalle meidän uskollisten fanien iloksi. Mutta voi mikä pettymys tätä seurasikaan...

Jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana minua alkoi suunnattomasti ärsyttää jatkuva designer-vaatteiden toitottaminen ja sen tutun, nokkelan Sex and the City-huumorin puuttuminen elokuvasta. Odotin ja odotin, että tutut hahmot alkaisivat taas antaa parastaan, heittää hauskoja sarkastisia kommenttejaan ja kunnon juoni astuisi kuvioihin. Odotin turhaan. Mitään juonta kun ei näet ollutkaan. Minulle selvisi hyvin pian mikä koko elokuvan ideana oli; ylikalliiden, yliarvostettujen designer-vaatteiden kanssa pröystäily tai toisin sanoen Sarah Jessica Parkerin ja kumppaneiden jatkuva asujen vaihto ja yltiömäinen siirappisuus päähenkilöiden välillä (Carrie & Big) jotka tavallaan kompensoivat juonen puuttumista. Kyseessä oli siis todellinen hittisarjan maineen hyväksikäyttäminen tai sen aallon harjalla ratsastaminen, oikea rahanlypsämis-elokuva. Omistettu noille ihanille 15-vuotiaille parishilton-wannabeille joita me kaikki rakastamme, ja joilta varmasti meni koko sarjan nokkeluus ohi, mikäli olivat sitä koskaan nähneetkään. Henkilöhahmot olivat todella väsyneitä ja huonosti kirjoitettuja, hyvänä esimerkkinä Mr Big, joka oli sarjassa elokuvahahmonsa täysi vastakohta; voimakastahtoinen, itsepäinen, ja itserakaskin silloin tällöin. Nyt tämä miesten mies oli täysin alistettu tossun alle, rakentamaan rakkaimmalleen naurettavan ylellistä vaatekaappia ja jopa itkeskelemään, huh, vaikea kuvitella moista tapahtumassa joissakin sarjan jaksoissa! Pistää miettimään mitä Michael Patrick Kingin päässä oikein liikkui kun hän alkoi käsikirjoittamaan tätä floppia? Luultavasti vain sen tuomat tuotot, ei sen kummempaa. Ja mietettä vahvistaa jo suunnitelmissa olevat jatko-osat. Ei ei ja ei! Ette mene tappamaan lempisarjaani ja sen myötä tapahtunutta naisten vallankumousta!

Puuttuuko minusta jokin naisille ominainen hömppäprinsessa-geeni, vai miksi ajattelen asiaa näin? Elokuva antoi mielestäni naisille juuri sen stereotyyppisen "tyhmä, pinnallinen blondi"-kuvan, jota vastaan sarja puolestaan (ainakin suurin osin) taistelee. Näiden naisten elämässä kun ei ollutkaan muuta kuin designer vaatteet, shoppailu, matkustelu luksushotelleihin, prinsessahäiden järjestäminen ja muu tyttömäinen haahuilu. Missä olivat ne tutut kivenkovat, vahvat, fiksut, itsevarmat ja hauskat bisnes-naiset?? Hampaita kiristellen katsoin tuota meille naisille lähinnä haittaa luovaa tekelettä, miten ihmeessä elokuva voikin antaa niin päinvastaisen kuvan, kuin mitä sitä edeltävä sarja muinoin loi? Kauhulla mietin elokuvaa katsellessani mitä ympärilläni istuvat teinitytöt asiasta ajattelivat. Varmaan että "minusta tulee isona juuri tuollainen". Kamalaa. Kaiken tämän lisäksi huumorikin oli löysää ja heikosti kirjoitettua; koira nylkyttämässä 200 dollarin tyynyä? Kakkahuumoria? Adam Sandler-elokuvistakin löytää moniulotteisempaa huumoria kuin tästä rainasta.

Noh. Pähkinänkuoressa siis, elokuva oli todellinen pettymys, aivojen saastuttaja, oikea kaupallisuuden ja nykyajan pinnallisuuden riemuvoitto (tästä samasta syystä en katso MTV:tä), enkä katsoisi sitä enää uudelleen. Naapurini oli onneksi asiasta samaa mieltä. Mutta suurin osa naisista, joiden kanssa olen asiasta puhunut ovat rakastaneet tätä aivot-nurkkaan-rainaa. Siis kysynkin teiltä rakkaat blogini lukijat, mitä mieltä olitte Sex and the Cityn paluusta? En ehkä ole paras ihminen kritisoimaan kyseistä elokuvaa, itse kun olen elämäni aikana nähnyt enemmän sota-, indie-, taide- ja kauhuelokuvia kuin romanttisia komedioita, ja okei, kyseessä on vain hömppäkomedia ja otan asian ehkä turhankin vakavasti, eikä sen tarkoitus olekaan olla realistinen, eikä sarjakaan ole sieltä syvällisimmästä päästä, mutta silti sarjasta olisi voitu tehdä monin kerroin parempi elokuvaversio ja hahmoista syvällisempiä ja vanhoille roolihahmoilleen uskollisempia. Fanina tunsin itseni petetyksi ja aivan kuin minut olisi huijattu maksamaan elokuvasta ne 15 dollaria, jotka sain kaivettua jostain kiven alta elokuvalippua varten. Itse pidin henkilökohtaisesti paljon enemmän "Mamma Mia":sta, joka oli myös todellinen naistenelokuva, mutta hyvä sellainen. Musiikki, näyttelijät ja juoni olivat kohdallaan, ja vaikken musikaalin teatteriversiota ole nähnytkään tai erityisemmin pidä ABBA:n musiikista, elokuva upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Suosittelen sitä kaikille (enimmäkseen naisille), jopa niille skeptisimmillekin elokuvien ystäville, loistava kesäleffa, oikea hyvänmielen paketti, kevyttä ja kaunista katsottavaa, muttei kuitenkaan sorru samoihin kliseisiin kuin SATC. Raikas ja maanläheinen ja hahmoihin voi jopa samaistua. Mutta. Kriitikko on nyt puhunut. Nyt voitte teilata minut, siskot hyvät!

R.I.P. George Carlin

Viime viikolla kuulin surullisia uutisia, yksi kaikkien aikojen lempinäyttelijöistäni ja stand up-koomikoistani, George Carlin, oli menehtynyt 22. kesäkuuta 71-vuotiaana, sydänvian vuoksi. Tribuuttina miehen uskomattomalle elämäntyölle ajattelin liittää tähän yhden Georgen hauskimmista stand up-pätkistä. Enjoy!


George Carlin - "Religion is bullshit"