Vihdoin kotona. Matka oli juuri sitä, mitä sen ajattelinkin olevan, raastavaa, rasittavaa ja loputonta taistelua unen puutetta vastaan. Hyvästelin perheeni, elämäni vaikeimpia hetkiä oli aamulla ensin hyvästellä siskoni, joka on aina ollut niin läheinen minulle, siskonmies ja pieni siskonpoikani. Miten pelkkä ovesta ulos astuminen voikin olla niin vaikeaa? Pyysin siskoani laittamaan lähtöaikani aamulla muistiin, että voisin sitten täällä Wellingtonissa soittaa monelta olin kotona ja laskea koko matkan keston. Tuloksena oli n. 49 tuntia kaiken kaikkiaan. Jo matka lentokentälle kesti kolme tuntia, ja siellä hyvästelin äitini, äitini miesystävän, veljeni, veljeni avovaimon ja kolme vuotiaan veljentyttöni. Ei aikaakaan kun kahvit oli jo juotu, kuulumisia vaihdettu, ja se kauhulla odottamani lähdön hetki oli viimein tullut, samalla pakokauhun tunne valtasi minut aivan täysin. Milloin seuraavan kerran näkisin rakkaitani? Halasimme kaikki toisiamme lujaa monta kertaa, itkien. Vihdoin sain kammettua itseni liikkeelle ja aloin kävellä kohti turvatarkastusportteja. Käännyin välillä katsomaan itkevää perhettäni, joka vilkutteli minulle ja näytti peukkuja. Sain väännettyä kasvoilleni jonkin hymyä kaukaisesti muistuttavan ilmeen. En edes kunnolla nähnyt eteeni, silmät olivat aivan turvonneet ja kyynelten kastelemat, turvamiehet eivät onneksi ihmetelleet surun murtamaa lookkiani, olivat varmaan nähneet ammatissaan monta samanlaista tapausta.
Portilla istuessa minut valtasi täydellinen väsymyksen tunne. Naureskelin itsekseni vaikka mieli olisi tehnyt vain itkeä, vasta kolme tuntia olen matkannut ja jo nyt olen täysin voimaton kaikista jäähyväisistä ja itkemisistä. Ei hyvältä näytä. Lento Lontooseen oli melko kivuton, ajatus seuraavista kahdesta päivästä lentokoneessa ja kentillä istuen tosin oli sitäkin kivuliaampi. Heathrowssa otin bussin oikeaan terminaaliin, jossa oli aivan jumalaton vilinä, eikä meinannut päästä edes istumaan minnekään. Odotusaikaa oli onneksi vain kolme tuntia, jotka vietin Iltasanomia lueskellen, päiväkirjaani kirjoittaen ja mietiskellen. Matkalla yleensä vaivun omaan kaukaiseen mielentilaani, yritän sulkea kaiken hälinän, kaaoksen ja jalkakivut pois mielestäni ja vaipua omaan yksinäiseen maailmaani. Tämä onnistuikin melko hyvin Hong Kongin koneessa, sain nukuttuakin suhteellisen hyvin, 20 minuuttia kerrallaan. Vieressä istunut ranskalaispariskunta oli mielenkiintoista seuraa, he eivät puhuneet sanaakaan englantia, joten lentoemännän kanssa kommunikointi oli mahdoton tehtävä. Tämän pariskunnan nainen alkoi kesken unieni huutaa yhtäkkia ranskaksi jotain, säpsäyttäen minut hereille. Takana olleet 15-kesäiset britti-tytöt olivat ilmeisesti potkineet hänen penkkiään jo muutaman tunnin ajan ja tämäkös sai matamin raivon partaalle, kuten kenet tahansa. Lentoemäntä riensi paikalle rauhoittelemaan molempia osapuolia, muttei ymmärtänyt ranskalaisnaisen puheesta tuon taivaallista. Itse laitoin unimaskin takaisin silmilleni, tulpat korviini, viltin päälleni ja yritin vaipua takaisin jonnekin unen ja valveen rajamaille.
Hong Kongia lähestyttäessä kapteeni antoi kuulutuksen Hong Kongin alueella riehuneesta taifuunista, joka voisi estää laskeutumisemme ja pakottaa meidät lentämään Taipeihin odottamaan myrskyn laantumista. Puoli tuntia kaupungin yllä pyörittyämme kapteeni vihdoin ilmoitti tekevänsä laskun Hong Kongiin. Turbulenssi heilutteli konettamme melko rajusti, mikä itse asiassa tuntui minusta hauskalta, aivan kuin olisi ollut Lintsillä Rainbowssa tai vuoristomäessä. Tosin mitään hauskaahan asiassa ei tietysti ollut, ihmiset ympärilläni vain pälyilivät puolelta toiselle epäluuloisena, kuin odottaen äkkisyöksyä mereen. Laskeuduttuamme turvallisesti, tosin hieman töyssyisesti koko lentokone antoi kapteenille raikuvat aplodit. Huh. Olipas reissu. 11 tuntia, ja nyt olisi edessä 9 tuntia lentokentällä. No, ainakin matka oli jo puolessa välissä.
Hong Kongin lentokenttä oli minulle positiivinen kokemus. Hyvin siisti, moderni ja viihtyisä paikka kaiken kaikkiaan. Ulkona riehui taifuuni, vettä tuli kuin saavista kaataen ja taivas oli pelottavan musta. Katsoin suurta tietokonetaulua, joka näytti ainakin puolen lennoista olevan peruutettu tai lukuisia tunteja myöhässä. Pelkäsin jo jääväni Kiinaan jumiin muutamaksi päiväksi, kunnes oma lentoni Aucklandiin vihdoin ponnahti taululle. Lento oli ajoissa ja lähdössä, ainakin toistaiseksi. Hallelujaa! Vietin sitten aikaa kentällä pyörien designer liikkeissä ja matkamuistomyymälöissä. Kävin syömässä eräässä lentokenttäravintolassa kreikkalaista salaattia (Kiinassa!) ja join cappuchinon. Mahtava näkymä lentokentälle ja kaupunkiin avautui suunnattoman suurista ikkunoista. Isoja jumbojettejä vieri vieressä, koneita ilmassa, vuoria ja suuria pilvenpiirtäjiä. Ulkona riehuva myrsky teki sisällä lentokentällä olemisesta tunnelmallista. Harmi tosin kun en päässyt käymään kaupungissa asti.
Hong Kong airport
Hong Kongin lentokentällä kiertelyä
Matka jo puolessa välissä, yeehaa!!
Aucklandin lennolla sain nukuttua taas melko hyvin. Viimeinen pitkä lento ajattelin mielessäni, viimeinen kerta kun teen tämän yksin. Uskomatonta. Kymmenen tunnin jälkeen saavuimme Aucklandiin, jossa vastassa oli tutun tuntuinen Uuden Seelannin talvisää ja tuuli. Tässä vaiheessa matka oli minulle jo päättynyt, olin jo Uudessa Seelannissa, kotona, eikä kestäisi enää kuin kuusi tuntia ja näkisin rakkaani Wellingtonissa. Pyörin kentällä kaipaamaani kiwi-aksenttia kuunnellen, New Zealand All Blacksien matkamuistotavaroita hypistellen (maan rugby-joukkue) ja cappuchinoa siemaillen. Osaksi oli jopa haikea olo, matkani tai lomani Suomessa oli nyt virallisesti ohi. Olin menossa kotiin, arkeen ja töihin, mutta en toisaalta malttaisi odottaa, että näkisin taas rakkaat työkaverini ja Wellingtonin kauniin kaupungin.
Aucklandissa jouduin hakemaan matkalaukkuni ja menemään tullin läpi, olin ostanut Suomesta naapurilleni poronsarvi-pullonavaimen, josta en ollut varma saisinko tuoda sitä maahan vai en. Uuden Seelannin ja Australian tullilait ovat nimittäin todella tiukat, yleensä eläimen luu heitettäisiin samantien roskiin, mutta onneksi ystävällinen tullisetä totesi sen vaarattomaksi ja pääsi minut lähtemään. Kävelin kotimaan lentojen lähtöaulaan ja lueskelin Me Naisia, jotka olin saanut veljeni avovaimolta mukaani. Juttelin siinä samalla tapaamani uusiseelantilaisen rouvan kanssa, joka oli juuri palannut Rooman matkaltaan. Olivat kuulemma joutuneet lentämään kuusi eri lentoa päästäkseen Italiaan, minusta se kuulosti niin hullulta, koska itse lensin Italiaan vain kolme tuntia suoraan Helsingistä Milanoon. Uusi Seelanti on niin syrjässä kaikelta muulta, ettei täältä niin helposti lähdetäkään ulkomaille. Suurin osa ihmisistä täällä lentää Australiaan tai Tyynen meren saarille; Tongaan, Fidjille, Samoalle tai muille pikkuparatiiseille.
Ja sitten, olin vihdoin Wellingtonissa vain naurettavan tunnin lennon jälkeen. Un-fucking-believable, kuten Sinkkuelämissä ollut Mr Big tapasi sanoa :) Olo oli helpottunut ja aivan jumalattoman väsynyt. Koneessa hakkasin päätäni edessä istuvan penkkiin torkahdellen, en vain pystynyt pitämään silmiäni enää auki. Matkalaukkuni haun jälkeen jäin hermostuneena odottelemaan miestäni, missä hitossa se oikein kuppasi?? Halusin jo vajota siihen dramaattisen syvään jälleennäkemisen suudelmaan, sellaiseen yliromanttiseen, hidastettuun kohtaukseen, joita näkee Hollywood elokuvissa. Menin lähimmän maksupuhelimen luo ja aloin jo näppäillä puhelinkorttini numeroita, kun tunsin jonkun halaavan minua takaapäin. Melkein kiljahdin säikähdyksestä, käännyin ympäri ja siinä hän oli, oma rakas. Halailimme ja suutelimme viiden minuutin ajan, nojasin itseäni täysin Richiä vasten, olin niin kuolemanväsynyt ja helpotuksen tunne valtasi minut. Nyt se oli vihdoin ohi. Ajoimme kotiin ja Wellington näytti erilaiselta kuin muistin Suomessa olon jälkeen, kaupunki tuntui niin suurelta ja kiireiseltä. Halusin vain kotiin, suihkuun ja nukkumaan, en jaksanut olla hereillä enää hetkeäkään.
Nyt, hyvin nukutun yön jälkeen olo on vieläkin heikko, mutta onnellinen. Heräilin yöllä aikaeron takia, mutta oli niin ihana tietää olevansa kotona ja nukkua omassa sängyssä oman kullan kainalossa. Aamulla sain hyvin täyttävää englantilaista aamiaista a'la Rich ja tänään aion purkaa laukkuni, totutella kotona oloon ja käydä miehen kanssa vierailemassa kuuluisassa Weta Workshopissa, joka mm. teki tehosteet ja lavasteet pienen pieniin projekteihin kuten Taru Sormusten Herrasta, Narniat, Superman Returns, Black Sheep, Kingdom of Heaven, King Kong, ym. ym. Mielenkiintoinen ensimmäinen päivä siis tiedossa täällä Wellingtonissa. Ja ilman muuta haluan cappuchinon lempikahvilassani. Hyvä olla taas kotona. :)
Ja sitten edessäni avautui vihdoin rakas Aotearoa... Uusi Seelanti.
