Aaaargh.

Aurinko nousee Wellingtonin ylle, sitä seurailen tässä töihin lähtiessä. Mieli on vähän sekava, eilisen illan kaverin läksiäisjuhlien jäljiltä olo on väsynyt, mutta onnellinen, mutta myös eilisen työpäivän jäljiltä stressaantunut. Kaveri lähti Lontooseen tyttöystävänsä luokse ja kateellisena mietin miten ihana olisi päästä pois arjen ahdistavuudesta ja olla taas lentokoneessa, intoa täynnä, lomalle menossa. Päivän kysymys ja aihe; Miksi ihmiset ovat niin epärehellisiä ja arvaamattomia? Timjamiina-blogissa kyseltiin samaa. Olen kurkkuani myöten täynnä kaikkea sitä dramatiikkaa jota töissä joutuu naisten välillä todistamaan. Todellista ihmisten selkien puukotusta, takin kääntämistä ja mustamaalausta. Onneksi itse olen onnistunut pitämään pääni alhaalla ja suht koht välttynyt pahimmilta konflikteilta. Ehkä siksi etten harrasta juoruilua tai että olen lojaali ihmisille joille olen näin luvannut olevani. Joskus tuntuu kuin olisi takaisin ala-asteella. Aikuiset naiset käyttäytyvät kuin pahaiset pikkukakarat. Nyt viime viikon aikana tilanne on päässyt täysin käsistä ja lähes joka päivä joku on ollut kyynelissä taukotilassa. Härregyyd. Olen aivan valmis vaihtamaan maisemaa, ja työkavereita ja toivottavasti pystyn lähtemään ajoissa ennenkuin stressi saa minustakin otteensa. Eli ei muuta kuin metsästämään uutta paikkaa. Ja vaihteluhan tekee gutaa, eikö? :)
Päivän piristykseksi vähän musiikkia... Tämä saa aina hymyilemään kun elämä potkii päähän!

http://www.youtube.com/watch?v=fTMqPTIbvzI

En näköjään saa videota tähän liitettyä mutta linkki riittääköön.

(... ja lisäyksenä, jo pelkästään Ben Harperin kuvan katsominen auttaa pahimpaakin vitutukseen... ;D )

Vaimoke

Viime kuun lopulla meillä tuli miehen kanssa täyteen ennätykselliset kaksi vuotta naimisissa oloa. Ja onnellisia ja rakastuneita vielä ollaan, ajatella. Taidetaan olla jonkinlainen urbaani legenda. Päivää juhlistettiin kliseisesti illallisella lempiravintolassamme, joka sattuu olemaan hyvin aito ja lämminhenkinen italialainen ravintola, napolilaisine kokkeineen. Jopa tarjoilijamme oli aito italialainen ja aksentti sen verran vaikeaselkoista, ettei meinannut "tonight's special"seista saada mitään selvää. Siitä todella tuli mieleen matka Italiaan vuosia sitten ja paikallisten heikohkon englannin kielen kanssa vääntäminen. Kynttilän valossa istuimme ikkunan vieressä ja tuijottelimme rakastuneesti toisiamme. Jos olisin nähnyt meidän näköisen pariskunnan jossain muualla, olisin varmaan heittänyt laattaa. Mutta ihana ilta, kaikkine kliseineen. Ulkona riehuva myrsky, kynttilän valossa syöminen, Frank Sinatran musiikki, herkullinen pasta ja mansikkajuustokakku jälkiruuaksi... Voi että. :) Aivan kuin olisin elänyt illan Meg Ryan elokuvassa.

Seuraavana päivänä paluu todellisuuteen oli kuin moukarin isku. Töissä ilmotettiin että ihmisiä irtisanottaisiin, jälleen kerran. Ja myöhemmin samalla viikolla selvisi että lähdössä olisi yksi parhaista työkavereistani, ja hyvä ystäväni sekä muutama muu tyttö. Oma työpaikka on ainakin toistaiseksi turvassa, mikä on tietenkin lohduttavaa. Mutta tuntuu tämä lama riepottelevan Uutta Seelantiakin, ainakin kaupan alalla on tiukkaa. Asiakkaita ei riitä enää kuin alennusmyyntien aikaan, ja niitähän on joka puodissa, miltei joka ikinen viikko.

Mutta... Jottei nyt menisi aivan tilitykseksi, talven piristykseksi päätimme juhlistaa 2-vuotis hääpäiväämme muutama viikko sitten järjestämällä kekkerit ystävillemme, joka olikin suuri menestys. Noin 20 läheisintä ystäväämme saimme kuin saimmekin tungettua asuntoomme ja ilta jatkui aina aamu-kuuteen asti, kaupunkia yhdessä kahlaten. Mukavana yllätyksenä kaikki olivat maksaneet erään ystävämme lentoliput Sydneystä Wellingtoniin, ja tämä oli meille aivan loistava yllätys, kun kaveri kävelikin ovesta sisään muiden seassa. Lahjoiksi saimme hienon kuvassa olevan pop art-tyylisen maljakon (pojilta) ja itse sain Fazerin sinistä suklaata ihanalta suomalaisystävältäni. :) Ja ulkosuomalaiset tietävät että tuo lahja on kultaakin kalliimpaa. Hauskin ilta ehkä koko Wellingtonissa asumiseni aikana (vaikka itse vietinkin alku-illan keittiössä puuhaten, ja ruokaa olohuoneeseen kantaen) ja oli ihanaa huomata miten monia ihania ihmisiä meillä onkin elämässämme. Ja niinkuin eräs blogiystäväni onkin sanonut omissa kirjoituksissaan... On ihanaa huomata olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. :)

Guns and Roses

Kulttuurishokki!

Katselin tässä kaikessa rauhassa Uuden Seelannin Hyvää Huomenta-showta eli Breakfast-showta Channel One:lta, kun kauhukseni törmäsin tähän tositarinaan...

Green hair principal "Breakfast talked to Rodney College Principal David Ormandy about 13-year-old Sheridan Marris' hair colour and why extreme hairstyles are forbidden."

Teinityttö on erotettu koulusta vihreiden raitojen takia hiuksissaan??? Okei, käänsinkö tv:n päälle vahingossa 50-luvun aamuohjelmaan vai onko tämä jonkinlainen vitsi? Mutta ehei, Uudessa Seelannissa koulusäännöt ovat huomattavasti tiukemmat kuin koto-Suomessa; täällä pidetään koulupukuja ja niihin liittyy tiukat säännöt. Monissa kouluissa hiusten täytyy olla luonnollisen väriset, eikä hiusvärejä suvaita. Ja luonnollisesti lävistykset ja tatuoinnit ovat täysin out of question. Meikkiäkään ei saa olla liikaa, ja liian räikeät kynsilakat ovat myös kielletty. Koulupuvun täytyy olla siisti ja oppilailla kuuluu olla siihen sopivat koulukengät. Meidän koulussamme oli jos minkä näköistä teiniä, hiuksia kaikissa sateenkaaren väreissä ja pukeutumis säännöistä ei tietoakaan. Jestas, jos olisin tiennyt tämän ylä-aste ikäisenä, olisin ollut huomattavasti kiitollisempi opettajiemme ja koulutusjärjestelmämme joustavuudesta. Sillä kuka teini-ikäinen haluaisi mennä päivittäin kouluun nämä kamaluudet päällään;

Noissa kamppeissa on aika vaikea lokeroida ihmisiä. Nörtti, kovis, urheilija, hutsu... Siinähän se idea ilmeisesti piileekin. Mutta miksi koulupukujen täytyy olla niin jumalattoman rumia?? Lapsethan näyttävät kuin Harry Potter elokuvien extroilta. Teini-ikä on jo tarpeeksi vaikeaa entisestään ja oman identiteetin löytäminen, eivätkä nämä nuoret pääse ilmaisemaan itseään millään tavalla, edes vaatteilla. On outoa miten muuten niin vapaamielisessä maassa on vielä niin kivikautiset säännöt joidenkin asioiden suhteen. Kulttuurishokki!

Memoirs of a Wannabe Geisha

Viime perjantaina kävin myöhäisellä "lounaalla" työkaverieni kanssa. Viiden maissa, ruokailupaikan valitsemisen jälkeen päädyimme Sweet Mother's Kitcheniin, New Orleans/Meksikolais-aiheiseen pikkuravintolaan. Ruoka oli aivan ihanaa ja tulista, juuri sellaista jota halusimmekin kylmänä päivänä. Kyytipojaksi otimme muutaman lasin viiniä ja kupin kahvia. Oli ihana tunnelmoida lämpimässä pikkuravintolassa illan hämärtyessä, kynttilän valossa ja parantaa maailmaa. Seitsemän maissa siirryimme irkkupubi the Bristoliin muutamalle oluelle ja sieltä ilta jatkuikin yhteentoista asti jutellen ja hyvää musiikkia kuunnellen. Nurkassa roihusi tuli ja porukkaa oli enemmän kuin tarpeeksi, televisiossa olleen rugby-pelin takia. Miten nämä illat aina päätyvätkin näin? Parin tunnin "lounaasta" tulikin ihan kokonainen ilta.

Perjantaina tapahtui muutakin mukavaa. Sain kuulla työpaikalta, että jokainen meistä tytöistä saisi oikean japanilaisen kimonon maahantuojalta, joka on myös hankkinut liikkeemme seinällä olevat koristekimonot Bendonille! Ilmeisesti meidän tyttöjen mainostus on tuonut miehen liikkeeseen niin paljon uusia asiakkaita, että hän halusi kiittää meitä upeilla silkkikimonoilla ja 150 dollarilla, jotka saisimme käyttää työillalliseen. Ei ollut siis huono päivä Bendonin työntekijöille!

Lauantaina sitten töiden jälkeen lähdin intoa täynnä kohti miehen liikettä, valitsemaan kimonoani. Mies kiitteli monta kertaa suositteluistamme ja kertoi miten hänen myyntinsä ovat moninkertaistuneet, kiitos liikkeemme ja siellä esillä olevien kimonoiden. Sitten hän näytti mistä voisin valita kimononi, ja näky oli aivan uskomaton. Monta rekkiä täynnä aitoja, japanilaisia silkkikaunottaria, kaikissa sateenkaaren väreissä. Kovana Memoirs Of A Geisha-elokuvan fanina, en voinut muuta kuin hihkua innostuksesta! Pääsisin valitsemaan ILMAISEKSI jonkun kaunottaren näistä monta sataa dollaria maksavien antiikki-kimonojen seasta. Silmääni osui heti eräs musta kimono, johon oli kirjailtu kauniita, yksinkertaisia vaaleanpunaisia kukkia, ja vaikka kiersin koko liikkeen monta kertaa, mikään muu ei miellyttänyt yhtä paljon kuin se ensin näkemäni musta kimono. Valinta oli siis selvä, ja ei muuta kuin kimono pussiin, kiitos ja näkemiin. Ja nyt en voi muuta kuin hipelöidä sitä koko ajan ja sovitella päälleni. En tosin usko että raaskin pitää sitä ihan koti-oloissa, mutta jonain päivänä se saattaa päätyä seinällemme.

(pahoittelen huonoa kuvan laatua...)

Lauantai-iltana sitten ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa vain rentouduin kotisohvalla katsellen elokuvaa "Something's Gotta Give" (suom. Jotain Annettavaa), joka on minusta aivan loistava hyvän mielen elokuva, vaikka hyvin tyypillinen, kliseinen naisten elokuva onkin. Oli mukava käpertyä sohvalle vällyjen alle miehen kanssa ja jutella niitä näitä ja siemailla teetä. Mukava pariskunnan ilta kaiken kaikkiaan, juuri sitä tarvitsinkin. :) Tänä viikonloppuna olisikin taas vuorossa tupaantulijaisia ja 21-vuotis syntymäpäiviä. Huh, huh.

Sikainfluenssa iskee Bendoniin!

Jonkin sortin sikalenssu taitaa saada minustakin otteensa. Viimeiset kaksi päivää olen kuluttanut muutaman paketin Kleenexejä, Twinings-teetä sekä purkin huulivoidetta. Lisäksi minusta on tullut ajan mittaan kunnon keitto-hullu, keittoa olen ryystänyt joka päivä, ja mikäs siinä kun on niinkin maukkaita valmiskeittoja kuin nämä;

Samainen virus tuntuu riehuvan työpaikallakin, nimittäin jokainen meistä tytöistä on niiskuttanut jo viikon ajan. Työpaikasta tulikin mieleeni eräs hassu tapaus, jonka voi kategorisoida sarjaan "vainoharhaisia, median hehkutuksen hulluunnuttamia ihmisiä, jotka uskovat kaiken". Perjantaina eräs asiakkaamme oli kysynyt eräältä tytöistämme, K:lta, onko hän sairas, ja K siihen että kyllä, on nuha vaivannut jonkin aikaa. Ilmeisesti kysymys oli tullut esille K:n aivastaessa naisen lähettyvillä. Samassa asiakas oli melkein hypännyt kaksi askelta taaksepäin, luultavasti sikainfluenssan pelossa ja pyytänyt jonkun muun apua. No, ei siinä sitten mitään, eräs toinen työkaverini, J, tietenkin meni ja auttoi asiakkaan sovitushuoneeseen ja pyysi ilmoittamaan, mikäli asiakas tarvitsee apua. Hetken kuluttua asiakas oli pyytänyt J:tä sovitushuoneeseen auttamaan. Ja ovelta nainen oli kovaan ääneen huutanut "Can you change this *ucking music?? I absolutely hate Jamiroquai!" J:n suu oikein loksahti auki ja hän tuijotti naista tyyliin "you gotta be kidding me". Mutta nainen oli niin tyly, että J näki parhaaksi vain mennä ja vaihtaa musiikki pahemman draaman välttämiseksi. Ja tämän jälkeen nainen oli juoksuttanut J:tä edestakaisin, haukkunut kaikki liikkeemme tuotteet ja palvelun hitauden, sekä J:n ammattitaidon puutteen.

Tähän mennessä kaikki liikkeessämme tiesivät naisesta, myös myymäläpäällikkömme, joka oli aivan järkyttynyt ja ärsyyntynyt asikkaan nenäkkäästä käytöksestä. Joten kostosuunnitelmat laitettiin aluille. Sovimme, että K, joka oli aikaisemmin aivastellut olisi muka käynyt Meksikossa lomamatkalla, ja sen jälkeen mukamas saanut flunssaiset oireensa. Ja tästä samaisesta aiheesta keskustelisimme kovaäänisesti töykeän asiakkaan tullessa kassalle maksamaan ostoksensa. Kun nainen sitten vihdoin tuli ulos sovitushuoneesta, näytös sai alkaa. Kävimme keskustelua kuinka K oli tuntenut olonsa hyvin omituiseksi ja väsyneeksi matkan jälkeen, eikä koskaan ole muka ollut niin sairas pelkän flunssan takia. Myymäläpäällikkömme käski K:n kotiin lepäämään ja kehdotti häntä menemään myös lääkärille, koska tuota "sikainfluenssaakin on liikenteessä..." Keskusteluamme kuunnellut nenäkäs asiakas näytti aivan kauhistuneelta ja hävisi paikalta hyvin nopeasti ostostensa maksamisen jälkeen. Saimme tästä hyvät naurut jälkikäteen ja toivoimme että pieni pilamme pitäisi tuon vainoharhaisen, töykeän asikkaan poissa.

Mutta seuraavana päivänä... kukas muukaan kuin sama sikainfluenssa-nainen käveli liikkeeseemme valittamaan jostain mitättömästä (enemmänkin näkymättömästä) tahrasta, joka oli ollut hänen ostamissaan rintaliiveissä. Vaihdoin liivit uusiin, ja samalla kun asiakas oli katselemassa ympärilleen, käskin yhden tytöistämme laittaa Jamiroquain soimaan. Hihitellen tytöt kävivät vaihtamassa musiikin asiakkaan inhotukseksi. Yritä siinä sitten palvella tuota hirveää naista nauramatta kun samalla taustalla alkaa soimaan hänen aikaisemmin haukkumansa musiikki. Naisen naama aivan lehahti punaiseksi kun hän kuuli musiikin, ja ilme muuttui omahyväisestä noloksi sekunnissa. Itse vain purin hammasta, paketoin hänen ostoksensa, laitoin ne Bendon-kassiin, ojensin kassin asiakkaalle ja ilmoitin mahdollisimman ystävällisellä ja rauhallisella äänelläni; "thank you so much for shopping at Bendon and may you have a lovely day."

Tämän jälkeen pomomme ilmoitti meille, että jos joku asiakas vielä käskee meitä vaihtamaan musiikkimme voimme kehottaa asiakasta ystävällisesti "to *uck off!" :D Röh röh.

Auckland

Kävimme siis lomamatkamme aikana myös Aucklandissa moikkaamassa Richin kaveria, joka sattumoisin asuu aivan tuon kuuluisan tornin juurella...

Skytower

Ja pysähdyimme seuraavana aamuna aamupalalla tässä ihanassa pikku kahvilassa Albanyn lähellä...

Cesar salaattini kanan kera.

Ja kävimme vielä paijaamassa näitä söpöliinejä eräällä bostonin terrieri-kasvattajalla. :)

Talven ihmemaa

Blogin päivittämisen tuskaa. Minulla ei ole hajuakaan mistä aloittaisin, tuo viimeisin kirjoitus kun on jostain muutaman kuukauden takaa. Elämä on ollut sen verran vauhdikasta viime aikoina, heti uuteen asuntoon muuttaessa, ettei meinaa perässä pysyä! Oli jo kuulemma kotopuolessa sukulaiset alkaneet ihmettelemään että mikä sillä tytöllä on kun ei blogiin enää kirjoittele! (tiedät kyllä kuka olet) ;) Niin hullua on jopa meno ollut, että joka ikinen viikonloppu uuteen asuntoomme muuton jälkeen täällä on pidetty vaikka minkä näköistä illanistujaista; pokeri-iltoja, tyttöjen iltoja, tupareita, työporukan iltoja, suomi-aiheisia iltoja, milloin mitäkin. Ja täytyy sanoa että nyt viime viikonlopun jälkeen minua alkoi jo aivan kamalasti väsyttää tämä joka viikkoinen hauskanpito! :) Tämän viikonlopun aion siis omistaa lepäilylle, elokuville ja ... bloggailulle. Meillä tuntuu nimittäin olevan ongelma uuden asuntomme kanssa... se on niin keskustassa, niin lämmin ja sopiva biletykseen, etteivät kaverit meinaa pysyä poissa! :D Onpa siinäkin ongelma. Kyllä tuo aina edellisen asunnon homeen, hiiret ja 10 asteen sisälämpötilan voittaa!

Ihanaa kun voi olla kotona taas normaalissa, suomalaisessa 21 asteen sisälämpötilassa. Tuntuu niin kotoisalta, turvalliselta ja aamuisin on ihana pukea kuivat, lämpimät vaatteet päälle. Tästä talvesta täällä tulee olemaan todella helppo minulle. Kavereiden kämpät ovat suurimmaksi osaksi vielä niitä perus wellingtolais-taloja, kylmiä ja kosteita. Oikein sääliksi käy. Suomalaisen järjellä kun asiaa ajattelee tuntuu niin hullulta että sisätiloissa pitäisi palella. Ei ole järjellä rakennettu täällä nämä talot, ei. Joten voisi siis sanoa että olemme hyvin kotiutuneet uuteen asuntoon ja enemmän ja enemmän rakastamme tätä taloa ja sen läheisyyttä kaikkeen mahdolliseen. Enää ei tarvitse ottaa taksia kotiin aamuyöllä pubista, senkun kävelee minuutin tai kaksi ja onkin jo kotioven edessä.

Jotenkin talvi tuntuu ihanan virkistävältä kuuman kesän jälkeen. Jopa sateiset päivät saa tuntumaan hauskoilta ja tunnelmallisilta käymällä illallisella tai kahvilla lämpimässä kahvilassa kynttilän valossa. Kuulostaa varmaan hullulta Suomessa olevien kesää odottavien suomalaisten mielestä, mutta on kiva taas käyttää paksumpaa takkia ja kaulahuivia, ja pipoakin, vaikka suurimman osan ajasta se kuumottaa päätä vähän turhankin paljon.

Mutta nauttikaa suomalaiset vapusta, keväästä, munkeista ja simasta, minä jatkan tätä talven kanssa fiilistelyä! :) Ja toivotaan että Leijonat saavat kultaa vihdoin viimein!