Jollei jouluna ole lunta...

Ensimmäistä kertaa elämässäni odottelen joulua helteen keskellä. Kesä alkaa on jo melko hyvin alkanut NZ:ssä, päivät pitenevät ja lämpömittari lähentelee aika ajoin jopa 25 astetta. Tuntuu melkein luonnottomalta nähdä joulukuusia, joulupukkeja ja erilaisia koristeita kaupungilla. Ja vaikka koti-ikävä onkin ulkosuomalaisilla ehkä pahimmillaan juuri joulun aikaan, niinkuin minullakin, odotan innolla ensimmäistä jouluani täällä aurinkoisemmalla puolella maailmaa. Sain juuri selville, että saan jouluna töistä muutaman päivän vapaata, joten voimme viettää joulua miehen perheen kanssa Hawkes Bayn kauniissa maisemissa, grillaten ja juhlien. Ilmeisesti anopin ja appiukon tilalle kokoontuu suuri osa sukua, joten luvassa on siis suuremmat joulujuhlat, kuin mihin olen normaalisti tottunut. Jouluaatto-iltana on kuulemma perinteenä käydä pubissa tapaamassa miehen vanhoja koulukavereita, jotka kaikki tulevat jouluksi kotiin eri puolilta Uutta Seelantia ja Australiaa.

Mutta jotenkin en vain saa päähäni että joulu olisi tulossa. Mies ei ole mikään joulu-ihminen, mutta minä olen oikea joulu-friikki ja perinne-ihminen henkeen ja vereen, joten meidän täytyy vain löytää se kultainen keskitie. Kaiken lisäksi jouluperinteemme eroavat toisistaan melkoisesti, joten on mielenkiintoista nähdä miten tulevaisuudessa tulemme juhlimaan joulua omassa talossamme. :) Rakastan suomalaisia jouluperinteitä. Joulutähteä ikkunassa, pimeän ja kylmän luomaa tunnelmaa ulkona, ulkotulia, kynttilöitä, joulukuusen tuoksua, lanttulaatikkoa, kinkun tuoksua jouluaatto-aamuna, joululauluja... Piti vähän hemmotella pientä lasta itsessäni ja ostaa suklaajoulukalenteri seinälle roikkumaan, jos vaikka vähän auttaisi joulutunnelman kehittymistä. Lisäksi rakas äitini lähetti minulle syntymäpäivä/pikkujoulu-paketin, jossa oli piparkakkutalo-paketti, jonka saa itse koota ja koristella omansa näköiseksi. Miten huomaavainen ja ihana lahja. Ja kotoisan jouluinen.

Viime sunnuntaina aloitimme ensimmäisen jokavuotisen jouluperinteemme täällä Wellingtonissa, eli kävimme katsomassa suurta Santa Paradea, jouluparaatia. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen paraati olisi kyseessä, odotin jotain hyvin perinteistä jouluista, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. Koko tilaisuus itsessään kesti tunnin ja koko Wellingtonin keskusta oli suljettu liikenteeltä ja ihmisiä tulvi joka puolella, kuulemma muistutti Taru Sormusten Herrasta elokuvien ensi-iltoja. Löysimme hyvän paikan, josta sain kuvattua koko paraatin alusta loppuun, vaikka välillä näyttikin että kameramme patterit kuolisivat millä hetkellä hyvänsä. Paraati oli uskomattoman värikäs ja monikulttuurinen; tanssijoita, lapsia, koiria, orkestereja, satuhahmoja... Ja joka puolella tuhansia lapsia seuraamassa tapahtumaa silmät suurina. Paraatin päähahmo joulupukki saapui viimeisenä, sokerina pohjalla. Ja ei, joulupukki ei ollut pukeutunut shortseihin, varvassandaaleihin ja hihattomaan paitaan. :)

Oli skotlantilaista musiikkia...

Simpsoneita...

Merirosvoja...

Joululauluja...

Enkeleitä ja nalleja...

Kung Fu-panda Po... (oma lempparini)

lisää merirosvoja jäätelömainoksineen...

Jouluseimeä...

Indonesialaista tanssia...

Star Warsien storm troopereita...

Happy Feet-pingviinejä..

Piparkakku-ukkoja, ja lapsia jotka yrittivät syödä heitä... (aika väkivaltaista, jos minulta kysytään.)

"Who you're gonna call... Ghostbusters!"

Kissanaisia puujaloillaan...

Halinalleja...

Buddhalaisia....

Brasilialaisia karnevaalinukkeja...

...brassimusiikkeineen...

Ja tottakai the Man of the Hour....

Pukkihan se siinä!

Hipit, hurraa!

(Varoitus! Tämä postaus on provosoiva ja se voi aiheuttaa joissakin ihmisissä ärtymystä ja vihaisia tunteita.)

Okei, tämä voi tuntua hieman epäpyhältä kirjoitukselta joistakin, varsinkin viime postaukseni jälkeen jossa hehkutin saamiani syntymäpäivälahjoja. Anyway. Saamilleni lahjoillehan minä en mitään voi, mutta siihen mihin omat rahani laitan, kylläkin. Itkupilli kirjoitteli tuolla maailman materialistisuudesta ja kerskakulutuksesta. Vielä vuosi sitten ajattelin asian toisin, enkä juuri välittänyt ruuasta jota söin, tai vaatteista joita ostin. Mutta jotain tapahtui, ehkä se on uudet ihmiset joita olen tavannut tai elokuvat joita olen viime aikoina katsonut... Tai elämäntyyli täällä ulkomailla. I have seen the light.

Shoppailu, turhan materian haaliminen ja merkkien perässä juokseminen... nykypäivän kirous. Henkilökohtaisesti en ole ikinä ollut merkkivaatteiden perään, suurimman osan vaatteistani ostin henkkamaukalta ja muista ketju-liikkeistä. Nyt, ainut asia joka minulle merkkaa on laatu ja tavaran alkuperä. Kuten tuolla aikaisemmin jo kirjoittelinkin kirppishoppailuni jälkeen; en todellakaan halua antaa yhtään enempää rahaa noille suurille maailmaa pyörittäville yhtiöille ja sieluttomille pukumiehille, jotka huoletta käyttävät lapsi- ja orjatyövoimaa saadakseen tuotteilleen mahdollisimman suuren voiton. En ymmärrä ensinkään tätä nykymaailman ketjuliikkeiden kannatusta ja merkkituotteiden suitsutusta. Gucci, Chanel, Gap, McDonalds, Starbucks, Versace...joka kerta, kun näen ihmisiä suurissa D&G aurinkolaseissaan tai Calvin Klein paidoissaan mietin miten helposti ihminen on aivopestävissä. Tämän tekstin jälkeen saan varmasti paljon hatemailia ja vihaisia kommentteja, mutta tosiasioitahan nämä ovat. Jos ette usko minua, millaisessa jamassa maailmamme on ja millainen ote suurilla yhtiöillä ja erityisesti pankeilla on meihin, katsokaa netistä elokuva Zeitgeist Addendum, ja sen edeltäjä, Zeitgeist The Movie. Lupaan teille, että noiden kahden elokuvan jälkeen ajatusmaailmanne muuttuu, tai ainakin pitäisi muuttua jonkin verran.

Mikä tässä loputtoman tavaran haalimisessa on sitten takana? Jotenkin meihin on iskostettu ajatusmaailma, jossa ihmisen täytyy olla kaunis, trendikäs, rikas ja kuuluisa. Sinun tätyy omistaa ainakin kaksi autoa, iso talo uima-altaineen ja jumalaton karderoobi. Sekö sen onnellisuuden sitten takaa? Maailmamme on niin vääristynyt kaikkine vaatimuksineen, että melkein mieli tekee ottaa ja muuttaa keskelle metsää, asumaan jonnekin kauas koko yhteiskunnastamme. Tyyliin Into the Wild. :) Milloin vihdoin alamme kyseenalaistamaan kaikkea sontaa, jota meille syötetään? Milloin vihdoin alamme ajatella omilla aivoillamme ja käännämme ihmiskunnan kelkan kohti parempaa tulevaisuutta ennenkuin on liian myöhäistä?

Jos hieman enemmän kiinnittäisimme huomiota kaikkeen siihen tavaraan jota ostamme joka päivä, ruokaan jota syömme, kemikaaleihin joita työnnämme kehoomme, ja erityisesti kaiken tämän alkuperään, voisimme elää paljon rikkaamman ja terveellisemmän elämän. Ilman turhaa materialistisen yhteiskunnan painetta. Ja samalla voisimme ehkä pelastaa maailmamme hautautumasta heräteostoksiimme ja kaikkeen muuhun roinaamme, jota käytämme muutaman kerran ja heitämme pois. Minulla, niinkuin meillä kaikilla muillakin, on vielä pitkä tie täydelliseen muutokseen, mutta pienet muutokset vievät jo pitkälle. Ja niinkuin Itkupillikin tuolla kirjoitti, kyllä, tämä on saarna, ja sen tarkoitus on herättää ärtymystä ja mielipiteitä. Nimittäin jos jotain, niin maailmamme tarvitsee enemmän mielipiderikkaita ihmisiä, kyseenalaistamista ja vastarintaa. Kieltäydyn alistumasta yhteiskunnan suurvallan alle, niinkuin meidän kaikkien pitäisi. Just stick it to the man! :)

Tässä vielä ajatuksia herättävän laulun "Society":n lyriikat, elokuvasta Into the Wild (jälleen kerran).

"Oh it's a mystery to me.
We have a greed, with which we have agreed...
and you think you have to want more than you need...
until you have it all, you won't be free.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.

When you want more than you have, you think you need...
and when you think more then you want, your thoughts begin to bleed.
I think I need to find a bigger place...
cause when you have more than you think, you need more space.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.
Society, crazy indeed...
I hope you're not lonely, without me.

There's those thinkin' more or less, less is more,
but if less is more, how you keepin' score?
It means for every point you make, your level drops.
Kinda like you're startin' from the top...
and you can't do that.

Society, you're a crazy breed.
I hope you're not lonely, without me.
Society, crazy indeed...
I hope you're not lonely, without me
Society, have mercy on me.
I hope you're not angry, if I disagree.
Society, crazy indeed.
I hope you're not lonely...
without me."

BEST BIRTHDAY EVER!

Otsikko on totisinta totta... Tänä aamuna heräsin kello kuuden kieppeillä parhaaseen mahdolliseen synttäriherätykseen miehen osalta; sain kaksi lahjaa ja isoja haleja pusuineen. Mutta en olisi ikinä uskonut millaisen lahjan saan tänä vuonna, koska en todellakaan odottanut mitään ihmeellistä ja mies oli selostanut ettei tänä vuonna hänellä ole rahaa lahjaan. Ja minä todellisena blondina tottakai nielaisin syötin täysin. Ensin mies antoi paketin, joka oli tullut anopilta Hawkes Baysta; käsintehtyjä suklaita suklaakaupasta, jossa kävimme anopin kanssa kahdestaan viime kesänä, kortti ja Diorin vartalovoidetta. Tässä vaiheessa oli jo pää niin sekaisin, unenpöpperöisenä availin pakettia ja kiittelin ja siunailin. No, tämän jälkeen mies tempaisi sängyn alta toisen paketin, tarkalleen ottaen ison lahjakassin... minulla ei ollut mitään hajua, mitä siinä voisi olla. Korttina oli suloinen merirosvo-kortti, jonka sisältä luin ihanimmat toivotukset jotka olen koskaan saanut. Lahjakassissa oli myös kahta lempisuklaatani ja toinen kirjekuori. Avasin kirjekuoren ensin, jättäen ison paketin odottamaan sängylle... manikyyri-lahjakortti!!! Ei voi olla totta. Olen viimeeksi saanut manikyyrin ammattikoulussa ollessani! Kiittelin taas ja halailin miestä onnesta soikeana.


Sitten vihdoin pääsin ison paketin kimppuun... eikä mikään olisi voinut valmistaa minua siihen hysteriaan, joka minut valtasi kun näin paperin raosta tekstin;

"SEX AND THE CITY - THE ULTIMATE COLLECTION"

tässä vaiheessa minulta pääsi todella kova kiljahdus, varmaan herätin naapurimmekin. EI. VOI. OLLA. TOTTA!! Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät että olen toivonut Sinkkuelämää-sarjan DVD-boksia jo ainakin viisi vuotta niin syntymäpäivä-, joulu- kuin nimipäivälahjaksikin, mutta en koskaan uskonut sitä saavani, en villeimmissä unelmissanikaan. Näimme sen miehen kanssa videovuokraamossamme pari kuukautta sitten ja vitsailin että jos hän tuon minulle ostaa, voin kuolla onnellisena.Tottakai mies tiesi jo ennen tätä, että olin sarjan auttamaton fani ja että minulla oli kaikki sarjan jaksot kotona nauhotettuna. Ensin mies hymyili, mutta hinnan nähtyään aivan järkyttyi. 300$. Huh. Dream on, baby!


Ja sitten se roikale meni ja osti sen minulle selkäni takana. :) "BEST BIRTHDAY - EVER!!!" lohkaisin Comic Book Guy:n tyyliin, kun vihdoin aloin rauhoittua lahjan avaamisen jälkeen. En pystynyt menemään takaisin nukkumaan, 10 minuutin kiittelyn, pusuttelun ja innokkaan DVD-boksin räpläämisen jälkeen nousin ylös ja nyt aion keittää kannullisen kahvia, avata suklaapakettini ja laittaa ensimmäisen tuotantokauden pyörimään. Ei voi olla totta. Paras syntymäpäivä ikinä.






Edit.
Olin juuri katsomassa DVD-boksiani, kun mies tuli käymään kotona kesken työpäivän mukanaan uusi synttäriyllätys; porkkanakakku lempileipomostani!! :) RAKASTAN porkkanakakkua. Ei tästä voi paljon syntymäpäivä parantua. :)

Man's best friend

Milly ja hänen rakas ystävänsä/vihollisensa Mr Crocodile

Olipas tapahtumarikas viikko. Obama valittiin USA:n presidentiksi, täällä Uudessa Seelannissa John Key voitti pääministerivaalit (Uudessa Seelannissa on siis pääministeri presidentin sijasta, niinkuin Australiassakin), meille tuli pieni Milly-koira hoitoon vajaaksi viikoksi ja lauantai-iltana juhlistimme työkavereiden kanssa syntymäpäiviäni. Mielenkiintoinen viikko kaikenkaikkiaan.

Milly oli hassu tapaus. Iltaisin pyrki koko ajan sänkyymme nukkumaan, ja lopulta sitten annoimme periksi, kun toinen itki olohuoneessa, makuhuoneen ovea raapien. Sanoin Richille, että meidän oma koira tulevaisuudessa ei tule nukkumaan meidän välissämme, ihan vain sen takia että sänky pysyisi kutakuinkin puhtaana ja koirankarvattomana. Saas nähdä miten hyvä itsekuri meiltä siinä vaiheessa löytyy. No kun vihdoin viimein kaikki kolme nukahdimme, minä ja Rich heräämme Millyn sänkyä tärisyttävään kuorsaamiseen. Miten noin pienestä koirasta, joka on vielä melkein pentu, voi lähteä yhtä kova ääni kuin aikuisesta miehestä? Tilanne kyllä nauratti, vaikka molemmilla oli seuraavana aamuna edessä aikainen herätys ja työpäivä. Seuraavat yöt Milly sitten nukkui jalkopäässämme, vuorotellen minun ja Richin peiton alle hautautuneena. Hassu koira. Milly tuntui jo aivan meidän omalta koiraltamme, häntä tulee kyllä kova ikävä. Toivottavasti Millyn omistaja lähtee taas reissuun pian, jotta saamme hauvavauvamme takaisin. :)

Millyn pieni pylly peiton alla aamukuudelta.

Eilinen oli loistava päivä. Kävimme ensin shoppailemassa Wellingtonin parhaissa op-shopeissa, eli käytettyjen vaatteiden kaupoissa, eli suomeksi sanottuna kirppareissa. Tosin Suomen kirppareista ja Wellingtonin kirppareista ei voi puhua samana päivänäkään, täällä kun suurin osa vaatteista on melkein uusia ja sekaan mahtuu todella paljon ihan merkkituotteitakin, Marc Jacobsista Gucciin. Itse en tosin ole kiinnostunut merkkivaatteista, mutta halvoista, hyvälaatuisista, vähän käytetyistä vaatteista kylläkin. Vietin melkein tunnin eräässä keskustan putiikissa kahlaten läpi vaatteita ja tein aivan loistavia löytöjä. Kuvia en tosin jaksa käydä napsimaan. Ostin neljä paitaa, kaikki Uudessa Seelannissa tai Australiassa tehtyjä, 50 dollarilla (=n. 25 euroa). Mahtui sinne sekaan yksi ihana Espritin paitakin, upouusi ja kuin minulle tehty. En halua enää koskaan ostaa mitään halvemmista ketju-liikkeistä, ja samalla lahjoittaa rahaa suurille, verenimijä-yhtiöille, jotka käyttävät kehitysmaiden orjatyövoimaa, kun voin saada merkkituotteita ja parempaa laatua puolet halvemmalla ja samalla lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Ei tuo paljon ajattelua vaadi.

Keskustasta ajelimme Millyn ja Richin kanssa ihanan lämminhenkiseen kahvilaan, joka sijaitsi meren läheisyydessä, Island Bayssa. Milly sai vesikupin ja Richin kanssa tilasimme spanakopitaa lounaaksi ja porkkanakakkupalan jälkiruuaksi. Istuimme auringossa, ja ohikävelevät ihmiset välillä pysähtyivät ihailemaan Millyä ja rapsuttamaan karvaista hoitolastamme. Lounaan jälkeen suuntasimme rannalle, Millyä juoksuttamaan. Siellä oli kymmeniä koiria omistajiensa kanssa, ja paikka tuntui aivan koirien paratiisilta; koirat juoksentelivat hiekalla, kaivoivat kuoppia joka puolelle, leikkivät toistensa kanssa ja välillä kävivät kastautumassa meressä. Juttelimme eri koiranomistajien kanssa ja nauroimme koirillemme, jotka nuuhkivat toisiaan ja pomppivat toistensa päälle aivan hurmiossa. Kotiin tultaessa Milly sammui kuin saunalyhty Richin syliin ja samalla katsoimme Richin kanssa elokuvaa, hauvavauva hiljaa sylissä tuhisten. :)

NZ Ink

(5. Marraskuuta, Guy Fawkes-muistopäivä tai Guy Fawkesin-yö Uudessa Seelannissa.)

“Remember, remember the fifth of November,

The gunpowder, treason and plot,

I know of no reason

Why the gunpowder treason

Should ever be forgot.”

Sitten itse asiaan;

"I am pleased to tell you that we have approved in principle your application for a New Zealand residence visa."

Kyllä vaan. Vihdoin viimein, miltei kahden vuoden tuskallisen odottamisen, kymmenien lomakkeiden, lääkärintarkastusten, laboratoriokokeiden, röntgen-kuvien, eri maksujen, valokuvien ja dokumenttien lähettämisen jälkeen se on ohi. Sain lopulta Uuden Seelannin oleskeluluvan, eli toisin sanoen saan jäädä maahan vaikka loppuiäkseni mikäli tahdon. Ainoana vaatimuksena on, että täytän muutamia lomakkeita kahden vuoden päästä jatkaakseni oleskelulupaa. *syvä huokaus* Todella vaikea uskoa että se on nyt ohi. Niin monta väärinymmärrystä, turhautumisen hetkeä, komplikaatiota ja dokumenttien hylkäämistä. Te muut ulkosuomalaiset varmasti tiedätte miten helpottunut oloni on. :) Yay!! (Mies oli myös siivonnut koko talon juhlan kunniaksi, ja tämä oli toinen ihana yllätys työpäivän päätteeksi.)

Asiasta toiseen. Viime viikonloppuna oli siis Halloween. Istuimme iltaa rakkaiden naapureidemme kanssa ja katsoimme televisiosta Tim Burtonin ihanan kamalaa Sleepy Hollow-elokuvaa, kynttilän valossa istuen, punaviiniä juoden. Innostuimme sitten Ashleyn (naapurini) kanssa kertomaan pojille kummitustarinoita ja muita karmivia urbaanilegendoja ja kokemuksiamme, joista pojat olivat aivan kauhuissaan. Ehdotimme jopa spiritismi-istuntoa, mutta eivät arkajalat uskaltaneet lähteä leikkiin mukaan. Pöh. Hauska Halloween joka tapauksessa. Seuraavana päivänä oli valitettavasti työpäivä.


Kävimme viime viikonloppuna myös mielenkiintoisessa Lower Hutt Charity Tattoo Show:ssa. Kyseessä oli siis eräänlainen tatuointi-expo, jossa tatuoijat eri puolilta maata ja maailmaa esittelivät taideteoksiaan portfolioidensa ja malliensa avulla, jotka esiintyivät tatuointi-kilpailussa. Paikalla esiteltiin myös kokovartalomaalausta, oli taikaesitystä lapsille, Hot Rodeja, Monster Truckeja, hot dogeja, pop cornia, yms. Mielenkiintoinen näyttely kaiken kaikkiaan. Alkoi niin kovasti kiinnostaa taas tuo tatuoinnin muinainen taidemuoto. Juttelimme sitten Richin tatuoijan kanssa, joka omistaa liikkeen Wellingtonin ulkopuolella ja joka oli myös paikalla osallistumassa kilpailuun. Ilmeisesti muutaman viikon päästä hänen liikkeeseensä olisi saapumassa eräs tanskalainen mustan ja harmaan värin mestari, joka tatuoisi asiakkaita muutaman viikon ajan. Rich sitten ilahtui oikein kun olisi toinen skandinaavi tulossa Wellingtoniin, joten yritämme nyt buukata ajan tuolle tanskalaiselle tatuointi-mestarille. Rich kuulemma maksaisi minulle syntymäpäivälahjaksi uuden tatuoinnin, ja tämähän sai minut vallan innostumaan. :) Nyt ei muuta kuin viimeistelemään kuvaa, joka muutaman viikon päästä toivottavasti hakataan pysyvästi ihooni... En malta odottaa! Siitä kun on jo neljä vuotta kun minua viimeeksi tatuoitiin.


Päivät lämpenevät ja pidentyvät täällä pikkuhiljaa... Ihania aurinkoisia, kuumiakin päiviä on ollut, mutta myös niitä Wellingtonille tyypillisiä tuulisia ja sateisia päiviä. Tänä iltana meille on tulossa ihana pieni bostoninterrieri Milly hoitoon muutamaksi päiväksi miehen työpaikalta, tämä varmasti piristää työviikkoamme. :) Ja nyt kaikki porukalla jännittämään USA:n presidentinvaaleja... Go Obama, go!

Omituisten otusten kerho

HAASTE (jonka sain ihanalta Susannelta, kiitos Susku :) :
"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

1. Musiikin kuuntelu. Tarkemmin ottaen samojen levyjen kuuntelu uudelleen ja uudelleen... Kuuntelen musiikkia kausittaisesti, eli tietyt levyt pyörivät viikkoja ennen kuin vaihdan ne toisiin. Tällä hetkellä levylautasella pyörii Incubusta, Eddie Vedderiä, Kings of Leonia, Deftonesia ja Pearl Jamia. Kovimpina biiseinä tällä hetkellä Eddie Vedderin "Hard Sun" ja Kings of Leonin "Use Somebody", olen aivan koukussa. Mutta niin on onneksi mieskin. :)

2. Avokadot. Siitä lähtien kun saavuimme miehen lapsuuden kotiin Hawkes Bayhin, olen ollut hulluna avokadoihin. En pysty syömään enää paahtoleipääkään ilman avokadoa ja tomaattia. Hawkes Bayssa kävimme anopin kanssa ostamassa maailman parhaita avokadoja eräältä avokado-tilalta (hassu sana tuo avokado), enkä sen jälkeen ole voinut hallita riippuvuuttani. Margariiniakaan ei enää tarvitse käyttää, avoa vaan leivän päälle ja avot! :)


3. Elokuvat. Minulla on kaksi outoa elokuva-pakkomiellettä. Ensimmäisenä jatkuva näyttelijöiden nimien muistaminen. Minun täytyy AINA muistaa jokaisen vähänkin kuuluisan näyttelijän nimi, tai tulen hulluksi. Ja jollen muista nimeä, kymmenen minuutin pääni puhki miettimisen jälkeen joudun tarkistamaan sen IMDB:ltä. Toinen on elokuvien alussa esiintyvien tuotantoyhtiöiden logojen arvailu. Saatan elokuvan alussa huudahdella tyyliin; "NEW LINE CINEMA!!" tai "SPYGLASS ENTERTAINMENT!!" mikäli tuttuja logoja alkaa sadella ruudulle. Nämä molemmat pakkomielteet olen perinyt elokuvaguru-isoveljeltäni, jonka kanssa kilpailemme aina logojen ja näyttelijöiden muistamisesta. :)


4. Kännykkä, rahapussi, avaimet. Olen hullun varovainen näiden kolmen asian kanssa. Minne tahansa menenkin, aina ennen lähtöä tarkastan ainakin kolme kertaa että kaikki on mukana, ja laukku varmasti kiinni. Yksin matkustaessa maailman toiselle puolen tästä tuli todellinen pakkomielle passin, matkalippujen, rahapussin ja viisumin kanssa sählätessä. Ja jos otan tipankin alkomahoolia, tilanne vain pahenee, ja saatan tarkastaa tavaroitani jopa viiden minuutin välein. Ei huono pakkomielle, mutta joskus, jostain täysin käsittämättömästä syystä saatan unohtaa kännykän tai avaimet kotiin. ENKÄ YMMÄRRÄ MITEN SE ON MAHDOLLISTA!


5. Kuuhulluus. Jälleen kerran; en tiedä miten, mutta olen aina täydellä kuulla yöllä niin virkeä, että voisin tehdä kotona vaikka suursiivon tai pyöräyttää täytekakun. Minulla on ollut sama vika pienestä pitäen, enkä ymmärrä miksi. Mies aina naureskelee "kuuhullu"-väitteelleni, mutta en mahda asialle mitään. Käsittääkseni sille ei ole minkäänlaista tieteellistä selitystä, vaikka useat ihmiset siitä kärsivätkin. Joskus saatan valvoa keskellä yötä monta tuntia, enkä tiedä miksi, ja seuraavana päivänä saan selville että yöllä onkin ollut täysikuu. Mystistä.


Haastan tai pyydän liittymään tähän Omituisten Otusten Kerhoon seuraavat bloggaajat;

-Katariina Helsingistä
-Athelas ihan naapurista eli Uudesta Seelannista, Aucklandista
-Elegia, Koti-Suomesta
-Sari, USA:sta
-Johanna, myöskin Helsingistä

Kosmisia tissejä

Alennusmyynti liikkeessämme alkaa pikkuhiljaa verottamaan energiaani. Tänään olin kuin nukkuneen rukous töissä, zombeilin sovitushuoneesta toiseen tarkastamassa ihmisten rintaliivien sopivuutta ja miettimässä "mikähän liivi tälläisille tisseille oikein sopisi". Joskus ihan naurattaa tämä työnkuvani; analysoin ja tuijottelen naisten rintoja päivät pitkät ja mietin miten saisin ne näyttämään paremmilta. Sanoin miehellekin että olen varmasti nähnyt enemmän rintoja, kaiken muotoisia ja kokoisia kuin kukaan mies jonka tunnen. Mutta onneksi liikkeemme on niin ihanan viihtyisä ja asiakkaat pääsääntöisesti niin mukavia, että työ käy suurimman osan ajasta kuin leikiten, nyt kun olen oppinut kaiken tarvittavan rintaliivien rakenteesta, malleistamme, kooista (..hoono suomi??) ja niiden tarkistuksesta.

Jaha, naapurin pariskunta tappelee taas vaihteeksi seinän takana niin kovaa että lattia tärisee, ei hyvältä kuulosta. Heillä on samantapainen ongelma kuin meilläkin; kahden maan välillä asuminen, maiden väliltä valitseminen, töiden ja sosiaalisen elämän sovitus kaikkeen tähän sekä toisen koti-ikävä. Onneksi olemme Richin kanssa hyvin samaa mieltä siinä missä meidän tällä hetkellä kuuluisi olla, vaikka vaikeaa se joskus minulle onkin. Koti-ikävä on kuin kummitus, joka seurailee minua ja jokapäiväistä elämäämme. Joskus saatan saada tunteellisia purkauksia, ja silloin oman kullan syli tai soitto kotiin on siihen ainut lääke. Toissailtana juttelin siskoni kanssa skypessä ja pieni puolivuotinen siskonpoikani oli siellä webbikameran edessä heijaamassa pientä persikkapäätään puolelta toiselle ja samalla luomassa leveitä hymyjä tädille toiselle puolelle maailmaa. Samantien kun lopetin puheluni siskoni kanssa minulta pääsi kunnon koti-ikävä itku, vuolaasti vollotin miehen kainalossa tuskaani joka onneksi pikkuhiljaa alkoi helpottamaan rakkaan hyssytellessä. Mies aina pyytelee anteeksi kun on minut tänne asti raahannut ja yrittää helpottaa oloani lupaamalla että näen perheeni taas pian ja että asuisimme Suomessa vielä tulevaisuudessa. Mutta en koskaan ole ollut pahoillani tästä päätöksestäni jonka tein tänne tullessani, en vaihtaisi tätä kokemusta tai elämäämme täällä mihinkään, joka on paljon mielenkiintoisempi kuin se elämä, joka minua olisi ehkä Suomessa odottanut. Olen nähnyt, kuullut, kokenut, maistanut ja aistinut niin paljon uutta ja ihmeellistä kuin ikinä kuvittelinkaan, ja tunnen vain janoavani lisää ja lisää. Täällä ja muuallakin maailmassa on niin paljon ihmeteltävää, enkä halua jäädä paitsi mistään, vaan kokea ja elää niin paljon kuin mahdollista.

Kävimme muuten perjantai-iltana ulkona syömässä sen aikaisemmin mainitsemani ihanan etelä-afrikkalaisen perheen kanssa. Ravintola oli kreikkalainen Kosmos, jonka omistaa aivan oikea kreikkalainen perhe. Ohjelmassa oli kreikkalaista musiikkia kahden hyvin taitavan kreikkalais-kitaristin esittämänä, kreikkalaista tanssia, ruokaa ja mainiota Samos-viiniä. Meidän noin kymmenen hengen pöydässä juttu lensi ja seura oli loistavaa. Tarjoilijamme olikin yllättäen ruotsalainen kaveri, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan Uudesta Seelannista, joulusta kesällä ja uskalsin jopa sujauttaa keskusteluun muutaman ruotsin kielen sanan, ha.




Illallisen jälkeen eteläafrikkalaispariskunta Paulus ja Saskia valtasivat tanssilattian ja koko ravintola seurasi huumaantuneena heidän taitavaa tanssiaan, minut mukaanlukien. Yritin saada Richiä tanssimaan kanssasi, vaikka tiesin että mies ennemmin istuu alasti muurahaispesässä kuin tanssii julkisella paikalla. Koko ravintola hurrasi Pauluksen ja Saskia esitykselle, samalla kun he palasivat pöytäämme hikisiä otsiaan pyyhkien. Hetki tämän jälkeen ravintolan kokki riensi keittiöstä kantaen suurta tarjotinta täynnä jonkinlaista kreikkalaista jälkiruokaa pöytäämme. Kokki kun sattui olemaan Pauluksen hyvä ystävä. En muista milloin viimeeksi olisimme pitäneet niin paljon hauskaa, ilta oli melkein taianomainen.

(Kosmos on kuuluisa hieman erikoisesta kokistaan, joka joskus oikein hyvän musiikin ja tanssijoiden innoittamana juoksee ulos keittiöstään ja alkaa paiskomaan lautasia lattialle kunnon kreikkalaiseen tyyliin. :)

Eilen illalla jatkoimme vielä hyvän ruuan viikonloppua; töiden jälkeen kävimme hakemassa Wellingtonin parhaasta sushi-paikasta lohi- ja kasvissushia illalliseksi. Lisäksi pyöräytin cesar-salaattia supermarketista ostamastani valmispakkauksesta. Ei oikein työpäivän ja pitkän viikon jälkeen jaksanut panostaa kokkaamiseen. Miehen ehdotus oli pizza, mutta itse halusin jotain terveellisempää ja maittavampaa. Tuloksena oli tämä;


Mukavaa viikonloppua kaikille!