Matkakuumetta

Enää viikko Suomen matkaan. Jännittää, pelottaa ja jopa ahdistaa aika ajoin. Inhottavin osa tässä on ehdottomasti miehen hyvästely ja julmetun pitkät lennot, mutta olen kerran tämän välin lentänyt yksin ja hengissä selvisin, joten toivottavasti kaikki menee hyvin ja matka olisi nopeasti ohi. Sanoin miehelle, että tämä on viimeinen kerta kun ollaan erossa näin, en enää koskaan matkusta minnekään yksinäni. Lentokentillä istumiset, oikean portin etsimiset, koneessa istuminen ja ajan tappo, jalkakivut, ahtaat tilat, itkevät lapset koneessa... Kaksi kokonaista päivää tätä. Ei se varsinaisesti mitään herkkua ole.

Onneksi sentään tiedän, mikä minua toisessa päässä odottaa. Perhe, ystävät, koira, ja jopa uusi perheenjäsen, jota en ole vielä tavannut, sekä Suomen kesä. Niin paljon tekemistä ja nähtävää koko ajaksi siellä, etta aika varmasti menee Suomessa olessa todella nopeasti. Ja takaisin tullessa minulla on taas jotain mitä odottaa; näen taas rakkaan aviomieheni lentokentällä minua odottamassa. Töihin palaan vajaan viikon päästä Uuteen Seelantiin saapumisesta, mikä on positiivista, aikaeroon totuttelu kun vie aina oman aikansa.

Viime lauantaina töissä juuri ennen sulkemisaikaa tapasin kaksi suomalaisnaista ihan sattumalta. Naiset katselivat ympäriinsä ja menin sitten tavalliseen tapaani kysymään englanniksi mikäli he tarvitsevat apua, ja he sitten englanniksi siihen että ei kiitos. No, kävelin sitten liikkeessä, tarkastamassa että paikka on siistissä kunnossa viikonlopun kiireisimmän päivän jäljiltä, ja kohta samaiset naiset kävelevät ohi ja alkavat puhua suomea! Ihan piti korvia heristää ja kuunnella tarkkaan, tuntui niin oudolta kuulla yhtäkkiä omaa kieltä kaiken englannin keskellä! Tottakai aloin sitten juttelemaan heille suomeksi, ja hehän olivat aivan puulla päähän lyötyjä ja innoissaan. Selvisi sitten että molemmat naiset asuvat Uudessa Seelannissa, toinen miehensä takia ja toinen työnsä. Meillä oli niin paljon juteltavaa, ja vaikka liike oli jo suljettu, jatkoimme juttelua omalla kielellä, mikä oli minulle niin ihanan piristävää vaihtelua. Työkaverit tuijottivat minua ihmeissään, eivät ole aikaisemmin kuulleet minun puhuvan omalla kielelläni ja olivat kovin otettuja miten eksoottiselta suomi heistä kuulostaa. Suomalaiset naiset sitten lähtivät ja lupasivat tulla uudestaa, ja suositella liikettä myös muutamille muille suomalaisystävillensä Wellingtonin alueella. Kyllä tämä maailma onkin pieni!