Long Way Round - Paluu Suomeen

Viime maanantaina aamuyöllä heräsin klo 2:30 ja aloimme tehdä lähtöä lentokentälle Richin kanssa. Jäähyväiset Wellingtonin lentokentällä olivat jälleen kerran todella vaikeat ja molemmilla oli kyyneleet silmissä, itse oikeastaan itkin silmät päästäni jos nyt ihan totta puhutaan. 3 ½ tunnin lennon jälkeen olin vihdoin Sydneyssa, jossa tosin jouduin odottamaan seuraavaa lentoa 12 tuntia, ypöyksin. Meinasi siinä järki mennä istuessa. Lentoni oli myöhässä jonkin teknisen vian takia, jonka onneksi mekaanikot saivat korjattua ja pääsimme vihdoin lähtemään. Tutuistuin siinä sitten odottaessa yhteen belgialaiseen tyttöön, jonka kanssa istuimme yhdessä ja kävimme kahvilla. Matka Sydneystä Singaporeen kesti n. 8 tuntia ja siellä muutaman tunnin odotuksen jälkeen meidät päästettiin takaisin koneeseen ja 12 tunnin lento Lontooseen alkoi. Lontoossa taas odotin n. 5 tuntia taas yksin istuen, oli melko vaikeaa pitää silmiä auki, mutta yksin kun matkustaa ei oikein lentokentällä uskalla nukkuakaan, lähinnä laukkujen takia.

Onneksi matka on nyt ohitse ja voin keskittyä perheen kanssa olemiseen. Perillä täällä odotti upouusi perheenjäsen, siskoni pieni poikavauva, sekä muu perhe ja rakas koirani Tino. Olo oli vähintäänkin väsynyt mutta onnellinen. Nyt ohjelmassa on lukuisia vierailuja sukulaisilla, kavereiden kanssa hengailua ja mökeillä oleskelua ja saunomista.

Nyt yritän epätoivoisesti totutella aikaeroon sekä kulttuurieroihin myös, on omituista olla taas Suomessa, kaikki jotenkin tuntuu niin vieraalta ja tutulta yhtä aikaa. Asioita näkee täysin eri tavalla kuin ennen. Miten oma kotimaa voikin tuntua niin oudolta? Enhän minä ole asunut ulkomailla kuin vasta puoli vuotta! Yksi asia joka erityisesti pisti silmään oli asiakaspalvelussa olevien ihmisten töykeys. Nyt kun on tottunut kohteliaisiin englanninkielisiin ihmisiin, suomalaiset tuntuvat jotenkin sulkeutuneilta ja huonotapaisilta. Täällä ei paljon vieraille ihmisille jutella, ellei ole aivan pakko. Ei oteta katsekontaktia kassoilla tai kadulla, ei sanota päivää naapureille, ei edes heilauteta kättä. Ennen asiaa en huomioinut mitenkään, mutta nyt kun on tottunut juttelemaan ventovieraillekin busseissa, kaupoissa, töissä, en jotenkin tunne kuuluvani enää suomalaiseen kulttuuriin. Ja vaikka meitä karjalaisia kutsutaankin iloisiksi ja puheliaiksi, olemme mielestäni kyllä kaikkea muuta. Nyt ymmärrän miestäni paremmin, joka ensimmäistä kertaa Suomeen tullessaan ihmetteli kovasti kulttuurieroja maiden välillä, erityisesti ihmisissä.

Silti on mukava olla taas Suomessa. Kesä on kauneimmillaan ja valoisimmillaan. Päivät ovat pitkiä, luonto on vehreimmillään ja joka paikassa on säpinää, ihmisten nauttiessa kesälomistaan. Innolla odotan tulevaa mökkeilyä, makkaran paistoa ja järvessä uimista. Ohjelmaa tulee varmasti riittämään seuraaville viidelle viikolle niin paljon, että aika tulee lentämään, ja sitten onkin taas kotiin palaamisen aika. Miestä on kova ikävä, enkä malta odottaa että näen hänet taas, mutta edessä on myös vaikeat hyvästelyt täällä Suomen päässä. Täytyy nyt nauttia perheestä niin paljon kuin mahdollista, sitä kun ei tiedä milloin seuraavan kerran pääsen heitä näkemään.